maanantai 16. maaliskuuta 2015

Life is too short to wake up with regrets

Olen miettinyt, miettinyt paljon asioita. Näin läheisen ihmisen pois nukkumisen myötä pakostikin tulee mielenpäälle paljon kaikenlaista. Se miten ei ollut toisen tukena tarpeeksi, ei ollut siellä silloin kun apua olisi eniten tarvittu. Ei vain antanut kaikkeansa. Katumus, se on mieltä piinaava tunne. Itseänsä syyllistää siitä ettei tehnyt aikaa tärkeille asioille, vaan kaikki muu omassa elämässä tapahtuva oli etusijalla. Ei laittanut asioita tärkeysjärjestykseen. Katumusta vahvempana tunteena tulee kuitenkin suru, tieto siitä että itselle tärkeä henkilö on lopullisesti poistunut keskuudestamme. Ja  siellä välissä se katumuskin pyörii; ei ole enää mahdollisuutta kertoa kaikkia niitä asioita toiselle, joita olisi vielä halunnut sanoa.. Miten tyhmältä tuntuukaan. Katumus on kuitenkin tunne, jolla ei kannata lähteä piinaamaan itseään pitkäksi aikaa. On vain hyväksyttävä se fakta, että se mitä on tapahtunut, on tapahtunut. Täytyy muistaa se tulevaisuutta ajatellen ja yrittää toimia jatkossa fiksummin, virheistään oppineena.

Liian usein unohdetaan kertoa läheisillemme kuinka tärkeitä he ovat meille ja kuinka heitä arvostaa. Unohdetaan sanoa rakastavamme ja välittävämme heistä. Unohdetaan että elämä on arvaamatonta ja kaikki sen tapahtumat ovat lopullisia. Elämä on turhan lyhyt tällaisten pienten, mutta samalla hyvin tärkeiden, merkittävien asioiden sanomatta jättämiseen. Keskustelin asiasta erään ystäväni kanssa ja kysyinkin häneltä, koska viimeksi olet sanonut esimerkiksi äidillesi, siskoillesi/veljillesi että rakastat heitä? Milloin viimeksi kerroit heidän olevan tärkeitä sinulle? Hän ei muistanut. That's my point! Ja tässä kohtaa myönnettäköön että olen itsekin sortunut samaan rikokseen. Ja sen takia herääkin mielessäni kysymys miksi? Miksi se on niin hemmetin ylitsepääsemättömän vaikeaa kertoa tunteistaan? Miksi pidetään itsestäänselvyytenä, että läheiset tietävät kyllä heidän olevan tärkeitä itselle? Eiväthän he voi tietää jos et koskaan sano sitä heille. En tarkoita sitä, että ihmisten pitäisi ryhtyä jenkkistaililla hokemaan rakastavansa läheisiään joka välissä, en ollenkaan. Silloin se mielestäni menettää jo turhankin paljon merkitystään, kun sitä jatkuvasti toistetaan. Sen sanomisesta tulee jokapäiväinen rutiini, tapa. Mutta vastakohtana sekään ei ole hyvä, ettei rakkauttaan muisteta lähes koskaan sanoa ääneen.

Ollaanko me suomalaiset vaan niin juroja ja samalla ujoja, että ei uskalleta avata itseään, ei kertoa tunteistaan? Onko se jokin ego-juttu, että tunteiden kertominen tekee henkilöstä herkkiksen? Sillä siksihän ei kukaan (ainakaan  suomalainen mies) halua tulla leimatuksi.. Eikö se vain kuulu meidän "kulttuuriin"? Mistä tämä johtuu? 

Nyt suosittelen ihan jokaikistä kertomaan läheisilleen mitä he teille merkitsevät, sillä koskaan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Itsellä on omakohtaisia kokemuksia parikin kappaletta, jolloin on jäänyt sanomatta tärkeälle henkilölle miten paljon he merkitsivät minulle. Siinä vaiheessa vasta heräsi ja mietti miksei aiemmin ole saanut sanottua mitään, kun oli jo liian myöhäistä..  Se tunne on maailman kamalin, sitä ei kukaan halua kokea uskokaa mua!! Joten välittäkää, rakastakaa ja antakaa sen näkyä!!
Ihanaa maanantaita kaikille xx

Rakkaudella, Melanie








2 kommenttia: