keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Miksi olemme epävarmoja omasta kehostamme?

Jani Toivola jakoi nuoren 24-vuotiaan naisen kirjoittaman kirjeen hänen syömishäiriöstään. (Suosittelen lukemaan kirjeen!) Teksti herätti paljon ajatuksia ja tuntemuksia itsessäni. Ensinnäkin se sai vedet silmiini. Se sai minut surulliseksi ja kylmät väreet kehooni. Naisten kauneusihanne on aina ollut pitkä, langanlaiha, täydellisen, virheettömän ihon omaava, mutta ennenkaikkea se on vääristynyttä. 

Pystyn samaistumaan moneen lauseeseen, jotka tämä nuori nainen on kirjoittanut. Ja varmasti myös moni muukin on kokenut samanlaisia tuntemuksia. En vieläkään ole täysin sinut itseni kanssa. En pidä kasvojani kauniina ilman meikkiä. Myöskään vartaloni ei täysin miellytä. Haluaisin isommat rinnat, liiat läskit sisäreisitä pois.. Olen kuitenkin selvinnyt paljosta ja saanut kohennettua itsetuntoani näinkin hyväksi kuin se tällä hetkellä on. Lisää aiheeseen liittyvää voitte lukea tästä.
Olin täysin pohjalla ja rikki parisen vuotta sitten. Lähdin Italiaan au pairiksi. Asuin vuoden syöden pastaa, pizzaa, jäätelöä ja kaikkea ihanaa italialaista ruokaa. Kävimme paljon ulkona au pair ystävieni kanssa; alkoholi siis teki tehtävänsä ja turvotti lisää jo vehnän ja rasvan lihottamaa kehoani. Milanossa, muodin mekassa, upeiden, kauniiden, laihojen mallien rinnalla asuessa sai itsetunnon niin alas, syvimpään pohjamutaan jonne se vaan voi vajota. En ollut omasta mielestäni tarpeeksi kaunis. En tarpeeksi laiha. En mitään verrattuna upeisiin malleihin. En tarpeeksi pitkä. Olin täysi nolla. Muotiviikot saapuivat. Kaupunki kuhisi malleista ja muodin perässä juoksijoista, bloggareista, toimittajista. Ahdistuin. Itsetuntoni oli aivan palasina. En arvostanut itsessäni mitään. Sen huomasivat myös ystäväni siellä. Vuosi myöhemmin, viime kesänä tapasimme jälleen Milanossa. Au pair ystäväni olivat ällistyneitä muutoksesta, joka minussa oli tapahtunut (niin ulkomuodollisesti kuin sisäisestikin!). He muistelivat miten maassa olin viimeisinä kuukausina Milanossa asuessamme, miten surullinen olin, miten epävarma itseäni ja kehoani kohtaan. 

Mikä johtaa meidät olemaan epävarmoja omasta kehostamme? Miksi peilistä katsoo välillä jokin, jota emme halua siellä olevan? Miksi omaan kehoon ei olla tyytyväisiä? Medialla on niin suuri osuus asiaan. Lehdet ovat pullollaan photoshopattuja kuvia. Jokainen kansikuva, jokainen sivuilla oleva malli/julkisuuden henkilö/näyttelijä  omaa täydellisen, virheettomän ihon, valkoistakin valkoisemmat hampaat, täydellisen kiiltävät upeat hiukset. Kaikki on täydellistä heissä. Mutta mikä on täydellistä? Onko täydellistä se mitä meille lehdissä ja mainoksissa näytetään? Onko täydellistä ne virheettömät, muokatut vartalot? Onko se täydellistä, mikä ei ole todellista? Jopa meikittömät, naturaalit kuvat joita lehdissä on julkaistu, muokataan. Kaikki ihohuokoset blurrataan. Silmäpussit, finnit/mustapäät, juonteet ja muut "epäkohdat" poistetaan, jotta kuvasta saataisiin TÄYDELLINEN. Sellainen täydellinen, jona he haluavat pitää naisten vartalo/kehonkuvaa. Olen törmännyt niin moneen artikkeliin, joissa käsitellään kuvien muokkausta; näytetään alkuperäsiet kuvat ja muokattu, julkaistu versio. Se on järkyttävää. Nostan hattua malli Meaghan Kausmanille, joka nosti esille jutun hänen uimapuku-kuvauksistaan ja julkaistuista kuvista, joita oli rajusti muokattu. Hän oli syvästi loukkaantunut siitä, miten hänen kehoaan oli muokattu laihemmaksi pyrkien "täydelliseen" vartaloon. Hän kommentoi julkaisua näin: This morning I was extremely shocked to see that Fella Swim had uploaded a photoshopped version of Pip’s original photo to their Instagram page. They had drastically altered my body, thinning out my stomach and thighs in an attempt to box me in to the cultural ideal of beauty. Above is their version, below is the real version. My body is a size 8, not a size 4. That’s my body! I refuse to stand by and allow ANY company or person to perpetuate the belief that 'thinner is better'. All women are beautiful, and we come in different shapes and sizes! This industry is crazy!!!! It is NOT OKAY to alter a woman’s body to make it look thinner. EVER! 
Niinkuin hänen viimeiset lauseensa sanovat, kaikki naiset ovat kauniita. Olemme erikokoisia ja muotoisia. Koskaan ei ole OK muuttaa naisen kehoa laihemmaksi, IKINÄ! Koko artikkelin voit lukea täältä.

Tällaisessa yhteiskunnassa, jossa elämme, on vaikea hyväksyä itseään sellaisena kuin on. Ei ole helppoa pitää itseään kauniina, kun kauneusihanteet ovat mitä ovat. On vaikeaa pitää kurvikasta kehoa kauniina, kun lehdissä mainostetaan hammastikkuja, ja kirjoitetaan heidän kauneudestaan ja "upeista" vartaloistaan. Olen aina sanonut, että arvostan todella paljon kurvikkaita naisia, jotka ovat itsevarmoja kehostaan. Arvostan oikeastaan jokaista naista, joka on tyytyväinen kehoonsa ja arvostaa sitä sellaisena kuin on. Itsevarmuus on kaunista! Siihen minun täytyisi itsekin tähdätä. Ei täydellisyyteen, sillä mielestäni täydellistä ei olekaan, vaan tyytyväisyyteen. Hyväksyntään ja onnellisuuteen omasta itsestään. Minulla on vielä paljon tutkiskelemista ja hyväksymistä omassa kehossani, mutta alan olla jo melko lähellä.

Hyväksykää itsenne sellaisena kuin olette. Jokainen kurvi, luomi, pisama, ryppy ja osa kehossanne on osa Teitä itseänne. Ette pysty muokkaamaan tiettyjä asioita vartalossanne, joten ne on vain opittava hyväksymään. 
Esimerkiksi finnit ovat täysin normaaleja, niitä on ollut varmasti jokaisella. Ne kertovat vain toimivasta kehosta joka erittää hormoneja ja epäpuhtauksia. Ja tietysti puberteetista. Olet siis kasvava nuori. Finnejä ei kannata hävetä. Ne lähtevät kyllä ajallaan. 
Rypyt ovat merkki, no tottakai ikääntymisestä, mutta kuvastavat myös ainakin minun mielestäni kypsää, paljon elämää nähnyttä, kokenutta henkilöä. Jos ryppyjen tulo ahdistaa, kannattaa mielummin ajatella niiden jokaisen kuvastavan muistoa, jotain ihanaa hetkeä joka on tapahtunut elämässä. Mitä enemmän niitä tulee, sitä enemmän on elänyt, kokenut, nähnyt. Inhottavatkin asiat ja kehon muutokset voi muuttaa positiivisiksi, jos vain itse haluaa. Ihanaa loppuviikkoa jokaiselle! Olette kauniita xxx
Ja vielä näin loppuun kuva with #nofilter #nomakeup




lauantai 11. lokakuuta 2014

Mistä piristystä ankeaan syksyyn?


Syksy. Tämä niin kovin synkkä ja ankea vuodenaika. Sataa. On niin kamalan kylmä. Tuuli; sen viileä vimma tuntuu ihan luissa asti, kun se sujahtaa takin helman alta iholle. Pimeys koittaa aikaisemmin kuin ennen. Päivät lyhenevät aivan liian lyhyiksi. Ihmiset alkavat kaivamaan talviteloille pakattuja villasukkia ja talvikamppeita esille. Aletaan varautumaan viileneviin päiviin; talven tuloon. Juodaan teetä ja käperrytään lämpimän viltin alle sohvalle katselemaan televisiota kynttilän valossa.

Puut alkavat pikkuhiljaa riisumaan lehtiverhoansa, pudottaen värikkäät lehdet maahan. Maisema alkaa muuttua yhä synkemmäksi ja synkemmäksi. Taivas on pilvinen, puut ovat alastomia, tuuli itkee surullisesti ja ilma on kostea. Ajatus edes lähimpään kauppaan lähdöstä tuntuu hyytävältä, kun miettii sateista, synkkää ilmaa ulkona.

Monille iskee syysmasennus (itseni mukaan lukien), joka voi kestää pitkälle jopa tammikuuhun asti ennen kuin lumikinokset peittävät maan. Jos peittävät. Viime talveen viitaten, oli se melko pitkälle lumeton ja karu. Joulu ei tuntunut joululta, kun ei ollut yhtään lunta. No lapissa sentään saatiin nauttia valkeasta joulusta. Itse olen sellainen henkilö, joka ahdistuu ja masentuu auringon paisteen vähäisyydestä, siitä kaikesta valosta ja kirkkaudesta, jonka se luo ympärilleen paistaessaan. Samoin kaipaan auringon tuomaa lämpöä. En toki inhoa kylmyyttä, sillä rakastan talvea, lunta ja talvisia urheilulajeja kuten lumilautailua & luistelua. Talvi on muutenkin ihanaa aikaa, jos ja kun lumi on peittänyt kaiken valkeaksi. On niin ihanaa katsella ulos täysin valkoiseen luontoon. Ahh. Saa tehdä lumiukkoja, lumienkeleitä, mennä laskettelemaan, pulkkamäkeen ja niin edelleen. Talvi on kyllä ihana.

Ja syksystäkin saa paljon enemmän nautittua, kun ajattelee sen hieman positiivisempia puolia. Itse syysmasennusta potevana henkilönä olen yrittänyt keksiä monia piristyskeinoja, jokapäiväisen D-vitamiinin nauttimisen rinnalle. Pyöräilen oikeastaan joka aamu maanantaista perjantaihin töihin. Matkalla kotiin olen jatkuvasti katsellut keltaisia kukkia (en tiedä niiden nimeä??) ja pohtinut pitäisikö poimia niitä kotiin koristeeksi. No perjantaina sitten matkalla pysähdyin niitä poimimaan ja keräsin muitakin kasveja kimppuun, esimerkiksi pihlajan oksa marjoineen. Sain aikaan todella kivan, piristävän kimpun koristamaan olohuoneemme pöydälle. Näin syksynkin keskellä sai paljon piristyneemmäksi, kun tuolta kaiken synkkyyden keskeltä silti löytyy värejä. Suosittelen kaikille lämpimästi. Laittakaa kumpparit jalkaan ja lämpöisesti päälle. Menkää kävelylle lähimetsään tai lenkkipolulle ja saatatte yllättyä miten paljon vielä löytyy kukkia ja värikkäitä kasveja. Niistä saa oivia koristetia kotiin! Ja hymykin tulee huulille, kun on itse poiminut ja tehnyt koristeen kotiin. Säästyy rahaa ja muutenkin ainakin omasta mielestä on ihana välillä vähän näpertää jotain pientä. Siinä samalla kun lähtee tutkimusmatkalle luontoon, piristyy siinä jo jännästi raittiissa ilmassa kävellen. Spotifyssä on tyylilajit&mielentilat osiossa paljon erilaisille olotiloille tehty valmiita soittolistoja, joista löytyy näille syksyn synkille päiville useita vaihtoehtoja esimerkiksi Mood Boost, Autumn Acoustics jne. On paras fiilis välillä vain rauhoittua kotona, laittaa joku fiilistä parantava soittolista soimaan, kynttilät palamaan ja vain rentoutua. Tai vaihtoehtoisesti hieman melankolisempia akustisia balladeja. Tuntuu syksykin ihan pikkuisen paremmalta. Ei siis masennuta syksyn kylmyydestä ja sateisuudesta, vaan koitetaan tuoda sen hyviä puolia esiin! Ei tunnu nämä muutamat kuukaudet ennen joulua ja talvea niin kamalilta ja pääsee niistä hymyissä suin läpi!

Ihanaa viikonloppua kaikille! Kyllä tämä syksy vielä tästä. Nyt vaan lenkkipoluille keräämään omannäköisensä kimppu kotiin koristamaan ja mood boost soittolistat Spotifystä raikaamaan!! xxx





tiistai 7. lokakuuta 2014

Ystävyys

Ystävyys. Side kahden ihmisen välillä. Tunne, että on tärkeä jollekulle toiselle. Tieto siitä, että on jollekin se henkilö, kenelle puhua mistä tahansa; niin murheista kuin onnen hetkistä. Ja toisinpäin; että elämässä on se joku, kenelle itse avautua. Henkilö, jonka tietää olevan lähellä, vaikka todellisuudessa oltaisiin kymmenien, satojen tai jopa tuhansien kilometrien päässä toisistaan. Silti, tietää sisimmässään, että se henkilö tulee aina olemaan lähellä sydäntä. Sitä on ystävä.


Ystäviä on monenlaisia; on parhaita ystäviä, vain ystäviä, poika/tyttöystäviä, työystäviä ja niin edelleen. Elämä muuttaa ihmisiä ja vie heitä mukanaan. Niin siis ystäväpiiritkin muuttuvat elämän pyörteissä. Itse olen huomannut, että nuorempana tärkeää oli saada paljon ystäviä. Vertailtiin kenellä oli eniten ystäviä Facebookissa. Ja silloin tietysti tuli tutustuttua paljon uusiin ihmisiin niin koulussa kuin vapaa-ajallakin. Monista saattoi tulla hyviä ystäviä, osasta vain tuttuja, joille moikattiin kun jossain törmättiin. Vanhempani usein sanoivat minulle osaisinko olla hetkeäkään paikallani. Osaisinko hetkeksi edes rauhoittua ja viettää aikaa kotona? Se oli energisenä nuorena vaikeaa, kun kokoajan piti juosta paikasta toiseen tapaamaan lukuisia kavereita. Toisaalta on hyvä olla sosiaalinen. Vanhempieni mielestä ehkä liiankin sosiaalinen ja menevä. Muistan, kun he sanoivat minulle: Kannattaisi jo nyt miettiä, ketkä ovat niitä oikeita ystäviä, sillä vanhempana niitä ei tule olemaan samalla tavalla kuin nyt. Silloin on hyvä että on muutama todella hyvä ystävä, kuin monta ei niin hyvää.  Eihän sellaista teininä kuunnellut, vaan oltiin sitä mieltä, että kaikkien kanssa ollaan ystäviä vielä vanhempanakin. No kävikö niin todellisuudessa?


Näinkin vanhalla 21-vuoden iällä alkaa pikkuhiljaa huomaamaan, että kaveripiirit pienenevät. Ystäviä on silti aikalailla saman verran Facebookissa kuin nuorempanakin, sillä siellähän ne ovat pysyneet kaikki nämä vuodet. Kuitenkin niitä hyviä, itselle läheisiä ystäviä alkaa olemaan vähemmän. Ja ehkä ihan hyvä niin. On muutamia todella hyviä ystäviä, joihin todella luottaa, joille kertoa kaikki salaisuudet. Kyllä sitä nuorempana kun monelle parhaalle ystävälle kertoi salaisuuksia, saattoi huomata että pian niistä tiesi moni muukin, kuin ne henkilöt joille oli alunperin avautunut. Siksi on siis hyvä pitää jotkut asiat vain niiden tiettyjen ihmisten piirissä.


Nuorempana sillä ei niinkään ollut väliä kuka oli paras ystävä, vaan kaikkia piti lähes samanarvoisina. Nykyään kuitenkin itsellä on täysin eri käsitys hyvästä ystävästä ja vain ystävästä/kaverista. Olen itsessäni huomannut paljon muutoksia suhtautumisessani ystäviin ja tuttuihin ympärilläni. Myönnän sen, että olen ollut melko töykeä joskus ihmisiä kohtaan joista en niin pitänyt. Ja monet oman elämän menneisyyden tapahtumat suurilta osin vaikuttivatkin siihen (siitä voitte lukea hieman lisää tästä) miten olen käyttäytynyt ihmisiä kohtaan. Olen huomannut, että olen paljon positiivisempi ja ystävällisempi ihmisille. Jos vastaan tulee joku vanha tuttu kaupungilla, tervehdin hymyillen heitä, vaikka meillä olisikin menneet sukset ristiin joskus. Asiakaspalvelutyö on suurilta osin vaikuttanut yleiseen suhtautumiseen muihin henkilöihin. Asiakasta on kohdeltava hyvin, heille on hymyiltävä, oltava kohtelias, auttavainen jne. Jollain tapaa omalla kohdalla tuntuu, että se on tarttunut omaan elämäänkin. Näin siis on kohdeltava ystäviäkin. En tiedä miten muut ihmiset kokevat sen, ja onko tämä vain ajatus oman pääni sisällä. Minusta vain tuntuu, että olen muuttunut hieman paremmaksi ihmiseksi kasvaessani.

Olen oppinut arvostamaan ystäviäni enemmän. Yritän parhaani mukaan kertoa heille miten tärkeitä he minulle ovat. Nyt kun olen muuttanut toiselle paikkakunnalle, on ollut vaikeaa, kun ei pääse näkemään parhaimpia ystäviään niin paljon. Sitä tajuaa miten paljon he oikeasti merkitsevät itselleen. Ei sitä välttämättä ennen ole tajunnut, kun on voinut melkeinpä joka päivä mennä yhdessä kahville tai lenkille. Erossa olo on opettanut, että hyvät ystävät saattavat olla kaukana, mutta silti he ovat aina sydämessä ja mielessä. Heitä ikävöi paljon, ja kun taas heidät tapaa on se maailman paras hetki. Ja se on myös opettanut, ketkä ovat niitä todellisia ystäviä. Monia ihmisiä on kadonnut elämästä vuosien mittaan. Välillä harmittaa, kun joku ihminen ei olekaan enää osana elämää, niinkuin joskus oli. Mutta niin se elämä vain menee. Kun jokainen lähtee kulkemaan omia teitään, ne useasti erkanevat siinä samalla. Joku saa lapsen, toinen alkaa seurustelemaan. Joku muuttaa toiselle paikkakunnalle opiskelemaan (tai poikaystävän perässä, niinkuin itselle kävi), osa lähtee ulkomaille vaihtoon, töihin tai aupairiksi. Jokainen lähtee tekemään niitä asioita joita rakastaa. Ja silloin ystävät saattavat hetkeksi unohtua, jäädä toissijaiseksi. Mutta silti tiedän monista henkilöistä, joille on tapahtunut iso muutos elämässä, joka on vaikuttanut heihin suuresti, että he silti ovat siellä. Ja kun suuri elämänmuutos on laantunut, he ovat itsekin päässeet jaloilleen, tapaamme taas ja ovat asiat aivan niinkuin ennen. On ihana huomata, että on näitä henkilöitä elämässä, joita näkee harvemmin. Joiden kanssa ei välttämättä ole pitkiinkään aikoihin tekemisissä. Mutta kun sen henkilön näkee pitkien aikojen jälkeen, tuntuu kuin ei olisi oltu erossa oikeastaan ollenkaan. Että kaikki on niinkuin ennen, ei ole kiusallista, voi piereskellä ja kaivaa nenää sen henkilön seurassa. Olla täysin oma itsensä, eikä tarvitse tuntea oloansa tyhmäksi.

Ja jos siis olen unohtanut mainita, niin kaikki ihanat ystäväni: Olette aivan mahtavia, ja oon niin onnellinen, kun mulla on teidänkaltaisia ihmisiä mun elämässä. En olis mä ilman teitä, enkä tiedä mitä tekisin, jos en olisi ikinä tutustunut teihin. Niinkuin psykologit sanovat, jos ystävyys kestää yli seitsemän vuotta, kestää se koko elämän. <3

Pitäkää huoli väleistä ystäviinne, sillä niitä oikeasti tarvitsee! Ihanaa viikkoa kaikille! xx