I'm a sad girl I'm a sad girl

Dear Diary..
Anteeksi etten ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään. Tiedättekö joskus on niitä päiviä, niitä sellaisia kun ei vaan kykene mihinkään. Heräät, avaat silmäsi ja huokaiset syvään samalla kylkeä kääntäen ja päättäen jäädä sänkyyn vielä ainakin hetkeksi, ellei jopa koko loppupäiväksi. Ei kiinnosta, ei jaksa, ei ole aikaa, ei motivaatiota, ei energiaa.. Kysyt itseltäsi onko väärin, jos vain makaat paikallasi hiljaa silmät kiinni koko päivän.. On niitä päiviä, kun et ajattele mitään, päässä lyö tyhjää. Saatat yhtäkkiä tajuta tuijottaneesi samaa typerää huonosti maalattua kohtaa katossasi. Tai sitten käy niin kuin minulle tuossa yksi päivä; menin hissiin ja tuijotin kerrosten numeroiden vaihtumista hitaasti....1....2....3.....4.....5..  Hissi pysähtyi. Olin oikeassa kerroksessa ja tiesin kyllä sen, mutta jotenkin kävin niin hitaalla että jäin hissiin.. Havahduin vasta kun hissi alkoi mennä takaisin alaspäin.. Siinä sitten nolostuneena jäin alhaalla tervehtien kolmannen kerroksen vanhaa rouvaa. Päätin kävellä portaat.. Viime päivät töissäkin ovat menneet ihan omiin ajatuksiin uppoutuneena. Kollega on saattanut seistä vieressäni ja neuvoa mitä minun tulee tehdä seuraavaksi, mutta olen vain ollut täysin omissa maailmoissani.. Loppujen lopuksi on tullut vain sanottua "Okei, mä hoidan, joo joo kaikki kunnossa" siinä sitten samalla miettien mitähän se pyysi mua oiken tekemään..

Yhtenä päivänä tulin kotiin ja selailin Facebookin etusivua. Joku oli linkittänyt videon nuoresta pojasta jolla on harvinainen ihosairaus, joka rajoittaa hänen jokapäiväistä elämää. Katsoin videota ja kyyneleet vain tulvivat silmiini (olihan se koskettava video) En pystynyt millään lopettamaan itkua. Löysin samana päivänä pikkusiskoni minulle muutama vuosi sitten kirjoittaman kirjeen, kun olin lähdössä au pairiksi Italiaan. Lisää kyyneleitä.. Itkeä vollotin yksinäni sohvalla ja mietin miten hulluina seinänaapurit mahtaa mua pitää.. No ei siinä, ajattelin selata Instagramia, jotta saisin surumieliset ajatukset muualle.. Tietysti maailman söpöin kuva pienestä koiranpennusta sai mut taas kyyneliin. What is wrong with me???!! Oon ollut jo jonkun aikaa todella herkkänä, tunteet pinnassa. Pienimmätkin asiat on saaneet mut joko nauraa räkättämään vatsa kippurassa lattialla, olemaan raivoissani tai itkemään silmät ulos päästä. En vaan tajua.. Pelästyin jo kuollakseni että se asia, mikä on 99% varmuudella mahdotonta, olisi tapahtunut. Kyllä. Pelon sekaisin tuntein mietin pääni puhki, se ei ole mahdollista ei vain voi olla. Eihän? Kävin siis ostamassa raskaustestin ja THANK GOD se oli vain väärä hälytys.. En silti löydä minkäänlaista loogista selitystä tunnetilojeni vuoristoradalle.. No suurimmaksi osaksi olen ollut vain apea, hiljainen, etäinen, surullinen.. Muutto ja siitä aiheutuva tavaroiden sekasorto ja kaikki muut elämässä muutamien kuukausien aikana tapahtuneet asiat (mummon pois nukkuminen, parisuhdeongelmat jne...) ovat varmasti vahvasti kaiken takana. Eilenkin töistä päästessäni musta tuntui että saattaisin purskahtaa itkuun hetkenä minä hyvänsä. Tuntui vain siltä että kyyneleet yrittivät kaikin tavoin tunkeutua ulos silmistäni vaikka kuinka taistelin vastaan.. Outoa, hyvin outoa. Onneksi tässä mennään ehkä pikkuhiljaa jo parempaan suuntaan..

Eli tiedoksi kaikille jotka sitä ovat mahdollisesti miettineet, en ole lopettanut blogin kirjoittamista. Olen vain oikeasti ollut lähestulkoon koomassa, tilassa, jossa mitään ei saa aikaiseksi, mikään ei tunnu menevän niinkuin haluaa ja niin edelleen.. Inspiraatiota kirjoittamiseen ei siis ole ollut ja en kokenut kovin mielekkääksi ruveta kirjoittamaan itkukohtauksistani tai päivistä jolloin tuijotin vain seinää tai ikkunasta ulos.. Nyt kysyn vaan onko kenelläkään ollut samankaltaisia tilanteita? Onko tää ihan normaalia? Mitä mulle on tapahtumassa?

Toivon että kaikki tämä apaattisuus poistuisi pian ja saisin taas otetta kirjoittamiseen. No, ei muuta kuin ihanaa loppuviikkoa kaikille xx